Uuden äärellä

Kolmisen vuotta sitten aloin kirjoittamaan blogia. Päämääräni tuolloin oli opetella ompelemaan. Blogin ensisijainen tarkoitus oli toimia muistikirjana ja oppimispäiväkirjana minulle itselleni. Sitä se on edelleen. Blogista palautan mieleeni mitä kaavaa milloinkin olen käyttänyt, montako aloitussilmukkaa luonut ja minkä kokoisia puikkoja käyttänyt. Yritän kirjata muistiin myös tekemäni sovellukset ohjeen vierestä (ja niitä on aika paljon!).

Ajan saatossa omia kuviaan on alkanut katsoa erilaisella silmällä. Asiat, joihin ei ennen edes kiinnittänyt huomiota, alkavatkin yhtäkkiä häiritä. Kuvissa huomaa epäkohtia, joita ei kuitenkaan ole osannut korjata. Kuin puoli vahingossa oppimisen kohde on ompelemisesta laajentunut myös valokuvaamiseen. Kolme vuotta sitten oli hillitön halu oppia tekemään lasten vaatteet itse, mutta trikoon ompeleminen hirvitti ja saumuri oli minulle täysin kesyttämätön kapistus. Nyt on tullut vähän sellainen samanlainen palo oppia valokuvaamaan.

Järjestelmäkamera on niin ikään tähän asti ollut sellainen kesyttämätön kapistus. Miehelläni on ollut järkkäri vuosikaudet, mutten ole koskaan opetellut sitä käyttämään. Kuvat olen räpsinyt tusinapokkarilla tai kännykällä. Yksinkertaisesti siitä syystä, että niiden idioottisäädöillä olen onnistunut saamaan parempia kuvia kuin umpimähkään järkkärillä räpsiessä.

Sitä on ihaillut toisten blogeissa toinen toistaan upeampia kuvia. Omani ovat olleet tasapaksua puuroa. No ehkä niissäkin jotain kehitystä on kolmessa vuodessa tapahtunut ainakin kuvakulmissa, sommitteluissa ja rajauksissa. Mutta kuvien laatu ei ole kummoinen edelleenkään. Viimein päätin kuitenkin tehdä asialle jotain. Päätin lopultakin opetella käyttämään järkkäriä. Tämän postauksen myötä otan ensiaskeleitani tuolla taipaleella.

Kysyin taannoin valokuvaajatuttavaltani oliko hän koskaan järjestänyt valokuvauskursseja kädettömille järkkärin omistajille. Ei kuulemma ollut. Lupasi järjestää. Viikonloppuna olin tuollaisella kurssilla. Ihan älyttömän kivaa! Ei tässä nyt yhden kurssin jälkeen auta vielä henkseleitään paukutella kuvien laadussa, mutta tässä kai pätee se sama kuin ompelukoneen tai saumurin säädöissäkin: kokeilemalla pääsee pitkälle. Tai ihan missä tahansa käsitöiden tekemisessä; täytyy ensin ymmärtää perusasiat, jotta voi lähteä soveltamaan omiaan. Tällä hetkellä päässä pyörivät valotusajat, F-arvot ja ISO-arvot. Teoriassa tiedän niistä nyt jotain, mutta käytäntöön ajo ottaa varmasti aikansa.

Tämän päivän korukokeilukuvani ehkä hieman toistavat itseään. Tavoitteeni oli saada kuvattua se efekti, jossa kuva on tarkennettu yhteen pisteeseen ja tausta jää utuiseksi. Eipä tuo tarkennus ole ihan napissa näissäkään, mutta ainakin tuo taustan utuisuus onnistuu (se kai lieneekin se helpoin osio). :)

Paljon puhutaan nykyään myös kuvien stailaamisesta. Pakkohan sitäkin oli kokeilla. Sinällään tyttären minikokoinen Ryhmä Hau -posliiniastiastohan ei liity korutekeleisiini mitenkään. Sattui vain olemaan sopivan kokoinen söpö pieni esine, jonka reunalle korvikset sai ripustettua. (yllä olevassa kuvassa tarkennus muuten ainakin aivan väärässä kohdassa). 

Tällainen staattinen asetelma on vielä jossain määrin hallittavissa. Jos on sopiva valo (näissä kuvissa sekään ei ole paras mahdollinen). Valokuvauskurssilla sain isojen ikkunoiden ympäröimänä ja loisteputkien kirkkaassa loisteessa napattua peräti liikkuvasta kohteesta kelvollisia kuvia. Innoissani otin illalla omat liikkuvat kohteeni kuvattaviksi... -Tullen nopeasti siihen johtopäätökseen, että kehno valaistus ja liikkuva kohde on ainakin minun otoksissani edelleen suttua. Kuvasi sitten järkkärillä tai pokkarilla. Paljon pitää siis vielä harjoitella. Voi olla, että liikkuvat kohteeni tulen hätäpäissäni jatkossakin vielä jonkin aikaa kuvaamaan tutummalla tusinapokkarilla. Nyt kun jään tutkailemaan kameran säätöjä, tilanne onkin mennyt ohi jo aikoja sitten. :) Tai säätö, joka oli sopiva paikassa A, ei olekaan enää ollenkaan sopiva paikassa B, jonne liikkuva kohteeni on ennättänyt siinä välissä kun minä säädän kameraa sopivaksi paikan A olosuhteisiin.

Mutta hauskaa tämä opettelu on. Todennäköisesti nämä kuvat, joista tänään sain edes jonkinlaista onnistumisen riemua, näyttävät ehkä kolmen vuoden päästä kauhealta sutulta. :) Ja hyvä niin, silloinhan kehitystä olisi tapahtunut.

 
Ehkä lopuksi vielä pari sanaa noista koruistakin... Viime viikolla tein minikutimia rintaneuloiksi. Tykästyin etenkin tuohon aniliininpunaiseen kutimeen ja se on kovasti ollutkin jo käytössä. Halusin tehdä sille kaveriksi lankakeräkorvikset. Pyörittelin lankaa pienen puuhelmen ympärille (helpotti, kun alussa lävisti helmen coctailtikulla ja piteli helmeä tikun varassa). Lanka kannattaa aina säännöllisin väliajoin "sitoa" pujottamalla se neulalla kerän sisältä toiseen kohtaan, muutoin lankalenkit lähtevät helposti lörpättämään minikerältä. Tämän huomasin myös jälkiviisaana tuosta minikudin rintaneulastani, jossa lankoja ei ole mitenkään sidottu liukkaan napin ympärille. Onneksi noilla "kudinpuikoilla" pystyy sitomistakin hieman tekemään jälkikäteen.

Ihan Kaikki Kotona -blogissa näin ihanan Neulojan kaulakorun. Tuota ideaa muunnellen lähdin kokeilemaan vielä omaa versiotani lankakeräkaulakorusta. Käytin langan sidontaan taas tuota langan pujottelua kerän sisään tasaisin väliajoin, Neulojan kaulakorussa on näköjään käytetty liimaa helmen ympärillä. Helmet erottamassa kerät toisistaan vaikutti ehkä päässäni paremmalta idealta kuin lopulta olikaan. Kivempi tuo Ihan Kaikki Kotona -blogin alkuperäisidea. Täytyy varmaan värkkäillä vielä toinen tahi kolmaskin lankakeräkaulakoru, kun en tuohon omaani ole aivan tyytyväinen.

Kiitos vielä PauliinaP Photography inspiroivasta ja mukavasta valokuvauskurssista! :)