Pajunkissakranssi

Vietin hidasta aamua ja siemailin kaikessa rauhassa aamuteetä, kun ovikello soi. Samassa tajusin, mikä päivä tänään oli. Palmusunnuntai, ja virpojille eväät hankkimatta! Ulkona hiippailikin varsin erikoisennäköinen virpoja sateenkaariperuukki päässään. Oma tyttäreni oli huomaamatta hiipinyt ulos virpomisvermeissä ja soitti nyt pilailumielessä omaa ovikelloamme.

Aurinkoisen palmusunnuntain kunniaksi päätin viettää ulkoaskartelutuokion ja värkkäsin pajunkissoista pääsiäiskranssin. Taittelin aluksi muutamasta pidemmästä oksasta rinkulan kranssin pojaksi. Lyhyistä oksista tein pieniä nippuja, jotka sitten kieputin rautalangalla tuohon pohjarinkulaan.

Kranssista piti alunperin tulla ihan vain tällainen pelkistetty kiekura ilman koristeita, mutta jotenkin se näytti sittenkin kaipaavan vielä jotakin. 

Lisäsin kranssiin aluksi joulukranssista talteen nappaamani juuttinauhan ja koristesydämet. Mieheni peräänkuulutti väriä. Ehdotti keltaista nauhaa, mutta sellaistapa ei varastoista löytynyt. Sitten muistin pienen huovutetun tipun, joka on jostain syystä jo vuosia eksyneenä pyörinyt joulukoristelaatikossa.

Eksynyt tipuparka pääsi lopulta ansaitsemalleen paikalle pääsiäiskranssin katseenvangitsijaksi. Eikä tähän oikein sellainen pääsiäisruohojen muovinen tipu olisi mielestäni tyylillisesti sopinutkaan. 

Nallehuppari

Jostain syystä tämän vuoden ompelut ovat jääneet melko vähiin. Sain kuitenkin surautettua veljentytölle hupparin 4-vuotislahjaksi. Roosanvärinen joustocollari löytyi omasta takaa kangasvarastoistani. Lisäsin yksiväriseen huppariin hieman yksityiskohtia silitettävällä nallebrodeerauksella ja tekonahkaisella nalleompelumerkillä.

Tuon brodeerausmerkin olen ostanut kauan sitten tyttäreni ollessa vielä päiväkodissa. Oli varmaan aikomus tuunata sillä jotakin päikkyvaatetta. Tällä hetkellä neiti käy viimeistä vuotta alakoulua, eli tuskin on pahoillaan, vaikka käytinkin merkin nyt serkkutytön hupparin koristeeksi. Tekonahkaisia nallemerkkejä tarttui taannoin matkaan kädentaitomessuilta.

Hupun vuorikankaana käytin vanhoista ompeluksista ylijäänyttä trikoon palasta, joka löytyi jämätilkkulaatikosta. Vuorin väri osui aika täydellisesti tuohon joustocollarin väriin.

Kaavaksi valitsin Ottobren (OB 1/2019) Safari Wildsin, sillä se sattui olemaan valmiiksi piirreltynä oikeassa koossa. Muokkasin kuitenkin kaavaa tekemällä siitä pelkistetymmän vetoketjuttoman ja taskuttoman mallin.

Hupparin kaveriksi askartelin simppelin yksisarviskortin.

Dither-sukkien jalanjäljillä

 
Ravelrystä bongasin Dither-socks mallin. Tykästyin sukkien ideaan, jossa väri vaihtuu sulavasti toiseksi tuollaisen tiplukuvioinnin kautta. Tuttuun tapaan lähdin tekemään Dithereitä kuitenkin omalla tavallani ohjetta sen enempää lukematta, mallipiirrosta seurasin kylläkin. Alkuperäiset Dither-sukat on toteutettu kolmella värillä ja pidemmillä varsilla, mutta koska näistä oli alunperin tarkoitus tulla joululahjat velipojalle ja projektin kanssa alkoi tuolloin olemaan jo vähän hoppukin, oikaisin hieman ja päätin tehdä Ditherit lyhemmillä varsilla ja paksummasta langasta.

Katselin jämälagoista sopivaa värikomboa ja päädyin vaaleansinisen ja mustan Seiskaveikan yhdistelmään sekä nron 3,5 puikkoihin. Arvoin mutulla varren silmukkamääräksi 56. Aikalailla kantapääkavennusten jälkeen kävi kuitenkin selväksi, ettei näistä tulisi miesten sukkia. Värien vaihtumiskohta asettui nilkan/kantapään seudulle, jossa neulos muodostui melko napakaksi. Tuo joka toinen mustaa, jokatoinen sinistä -neulos ei ihan hirveästi joustanut. Päätin muuttaa suunnitelmaa. Velipoika ei saisikaan joululahjaksi villasukkia, ainakaan tänä vuonna. Näistä tulisi naisten tai lasten sukat. Siihen päätökseen loppui myös kiire. Ja kun suunnitelma muuttui, hiipui tavallaan vähän motivaatiokin. Sukat jäivät useiksi viikoiksi puolitiehen.

Neuloin toisen sukan valmiiksi ja toistakin aloitin hyvälle mallille, kunnes sitten väliin kiilasi kiireellisempiä projekteja, mm. tuo mieheni 50-vuotislahjaksi neulottu villapaita. Sen jälkeen aloitin tässä välissä jo vanttuuprojektin, säärystimet sekä mohairvillapaidan, mikä sekään ei mitä ilmeisemmin koskaan päädy villapaidaksi, vaan mahdollisesti tuubihuiviksi. Ehkä. Sekin on jäänyt keräämään motivaatiota. Mohairtekeleen tarinasta sitten ehkä tuonnempana, jahka saan sen edes jossain muodossa päätökseen. Vähitellen alkoi ärsyttää puolitiehen jääneet sukat. Niinpä otin keskeneräiset sukat mukaan reissuneuleeksi Erasmus-matkalleni. Mennen tullen junamatkoilla ehtisi neulomaan, vaikka puikkoja ei lentokoneeseen mukaan ottaisikaan.

Järkeilin, että sukkien loppuun saattaminen olisi nopea homma, olihan toinen sukka jo valmiina ja toinenkin hyvän matkaa kantapäässä asti. En oikein itsekään tiedä mitä tuon kantapään kiilakavennusten kanssa kävi. Ensimmäinen sukka sujahti aika sujuvasti, mutta jälkimmäisen kanssa takkusi. Ensin laskin kavennettavien silmukoiden määrän jotenkin väärin ja olin neulonut suoria kierroksiakin jo jonkin matkaa, kun "pluskuvion" alkaessa tajusin, ettei silmukkamäärä täsmää. Purin ainakin 7 kierrosta palatakseni kiilakavennusten alkuun. Ajattelin, ettei tuossa kiilakavennuksissa isompaa ongelmaa tule, kun kuvio on pelkkää joka toinen mustaa, jokatoinen sinistä, mutta jotenkin onnistuin siinäkin sotkemaan nuo värit niin, että hetken päästä purin sukkaa toistamiseen. Miten ihmeessä olin saanut tuon ensimmäisen sukan sujumaan tuosta nuin vain ilman isompia ongelmia?

Näiden sukkien kanssa tuli siis kirjaimellisesti otettua oppia kantapään kautta: Ensi kerralla tee tähän malliin tiimalasikantapää! Ja sellainenhan saattoi hyvinkin tuossa alkuperäisessä ohjeessa ollakin, vaan kun en sitä lukenut. Järkeilin, että koska teen paksummilla puikoilla vahvemmasta langasta, ei ohjeen seuraamisessa olisi järkeä, kun silmukkamäärät olisivat joka tapauksessa eri. Lisäksi tuo alkuperäinen malli on toteutettu kolmella värillä, jolloin tuo kanpää asettuu kuvioinnissa eri kohtaan. Mallipiirros itsessään on toki aika simppeli, neljällä jaollinen kuvio, jonka oppii muistamaan aika nopeasti ulkoa.

Vetskarin korjaus ilman ratkojaa

Vetoketjun korjaus menee varmaankin sinne aika lailla ärsyttävimpien ompeluhommien kärkipäähän. Siksipä olenkin koko pitkän talven kerännyt motivaatiota pojan kevättakin vetoketjun korjaukseen. Harvinaista kyllä takki on muilta osin kaikin puolin vielä siistissä kunnossa, mutta se alaosan pieni metalliosa, johon vetoketju tulisi pujottaa, lähti irti. Ensin ajattelin vaihtavani vain sen metalliosan, mutta sellaistahan ei mistään saanut. Ajatus saumojen ratkomisesta ja uuden vetoketjun ujuttamisesta kangaskerrosten väliin ei napannut, ei sitten yhtään. Ajatus takin viemisestä korjattavaksi ei sekään napannut, sillä muistaakseni koko takin arvo ei ostessakaan ollut mikään järin korkea. Päätin siis tehdä korjausompelun itse. Omalla tavallani. Mutkat suoriksi -metodilla ilman ratkojaa.

Paikallisesta kangaskaupasta ei löytynyt mustaa vetoketjua sopivan mittaisena. Koska projektissa mentäisiin muiltakin osin hiukan sinne päin, päätin ottaa tummanharmaan vetoketjun. Olihan takin logo ja vuorikin harmaa. En siis käyttänyt tässä korjausprojektissa ratkojaa ollenkaan. Jätin vanhan vetoketjun paikoilleen ikään kuin "tahalliseksi" tehosteeksi. Leikkasin vanhasta vetoketjusta vain pois lukko-osan ja sen rispaantuneen  alareunan (josta siis metalliosa oli irronnut). Uusi vetoketju on ommeltu tuon vanhan vetoketjun taakse limittäin. Tikkaus kulkee aivan vanhan hammastuksen reunaa pitkin. Sisäpuolelta tikkasin vielä toisen tikkauksen läheltä vetoketjun ulkoreunaa, jotta se ei jää häiritsevästi lerpattamaan. Onhan tuo visuaalisesti toki sisäpuolelta vähän sinne päin, varsinkin kun sattuu olemaan vielä harmaa tuo uusi vetoketju, mutta olkoon.

Edestä päin menetelmä näyttää yllättävänkin hyvältä. Uusi lukko rullaa aivan sujuvasti tuossa vaikka vanhan vetoketjun hammastus kulkeekin tehosteena tuossa reunoilla.

Tein itse ja säästin -Ennen muuta aikaa, hermoja ja voimasanoja. Eikä tuo viritelmä nyt niin pahalta näytä. Varsinkin kun vetoketjun edessä on vielä tuollainen läppä, jonka taakse vetskari jää käytännössä piiloon.