Mieheni pyysi minua korjaamaan arkitakkinsa vetoketjun. Uusi takki oli jo ostettu, mutta vanha oli ominaisuuksiltaan kaikin puolin mukava ja kotipihan askareissa edelleen käyttökelpoinen, kunhan vetoketjun saisi korjattua. Kriteerit ulkonäön suhteen eivät olleet siis korkealla. Arkikäyttöön tulevassa takissa ajattelin siis kokeilla kikkaa, johon törmäsin joskus netissä. "Näppärä ja nopea". Uusi vetoketju ommeltaisiin vanhaan kiinni, limittäin vanhan alle. Yleensähän käy niin, että kun ei aseta työlle kovin korkeita vaatimuksia ulkonäön suhteen, kaikki onnistuu täydellisesti ja priimaa pukkaa. No... niin ei käynyt tällä kertaa.
Ensimmäinen pieleen mennyt asia oli itse vetoketju. Tai sen pituus. Mittasin vetoketjun pituudeksi tasan 70 cm. Varta vasten lähdin kangaskauppaan 70-senttistä vetoketjua ostamaan. Vaan kuinkas sitten kävikään. Uutta vetoketjua takkiin mallaillessa totesin, ettei pituus riitä. Vetoketju, joka lapun mukaan oli 70 cm, olikin mitatessa ainoastaan 67 cm! Lauantaipäivä ja kangaskauppa jo kiinni. Tämän piti olla parinkymmenen minuutin pikakorjaus ja sellaisena pysyköön. Tehdään kompromissi ja jätetään alareunasta auki, pääasia että yläreuna olisi tasan. Ei kai tuolla arkitakissa niin suurta merkitystä olisi.
Ompelu pitikin olla sitten vain nopea surautus vanhan päälle ...tai sitten ei. Ensimmäinen pulma tuli vastaan takin paksuudessa. Etenkin tuosta yläreunasta, mihin huppu oli kiinnitetty, vastassa oli monta kerrosta päällekkäisiä tikkauksia ja takki oli yksinkertaisesti niin paksu, etten saanut sitä runtattua paininjalan alle. Yläreunasta ensimmäiset 10 cm olisi ommeltava käsin. Pikku viivästys, ei paha.
Ensimmäinen tikkaus aivan vanhan vetoketjun juuresta, hyvältä näytti. Tai ei sittenkään. Päästessäni vetoketjun loppuun, totesin uuden vetoketjun jonkin verran kupristavan vanhan alla. Pituus jäisi jopa ennakoitua enemmän vajaaksi. Olkoon. Arkitakki. Koska tuo vastapuoli oli ommeltava päinvastaisesta suunnasta eli alhaalta ylös, laitoin aloituskohdan siihen, mihin vastakappale päättyi. Kai tuo toinenkin puoli sitten kupristaisi samassa suhteessa ja yläpäässä pituus kohtaisi. No ei. Sen kerran, kun yritin saada vetoketjua edes vähän kupristamaan, ompelujälki olikin priimaa. Paitsi että nyt vetoketjun pää tuli sentin yli yläreunasta, kun olin siihen tuon pienen kupristusvaran laskenut. Purkuun kummatkin tikkaukset. Tässä kohtaa mietin, että samalla vaivalla olisi alunperinkin purkanut pois tuon ensimmäisen vetoketjun ja ommellut uuden väliin niin kuin kuuluisi. Mutta olin päättänyt tehdä näin. Tuollaista kaksiväristä vetoketjua kun ei kuitenkaan mistään saisi. Tällä tavalla rimmaisi ainakin yhteen taskujen vetoketjujen kanssa. (joku puolustus edes keksittävä!)
Uutta yritystä tehdessäni olin niin keskittynyt vetoketjun syöttämiseen, että jäi pari ihan pikku yksityiskohtaa huomaamatta. Ensimmäisellä kerralla olin surautellut parikymmentä senttiä huomaamatta että koko hiivatin ylälanka oli heti aloittaessa lähtenyt pois neulansilmästä. Uusi startti. Tällä kertaa pääsin jo lähelle loppua, kun huomasin, että puolimatkassa olikin alalanka loppunut ja taas olin surautellut pitkän tovin tyhjää.
Liki pitäen kaikki mahdolliset alkeellisimmatkin mokat (en sentään ommellut vetoketjua väärin päin!) tuli kyllä tämän räpellyksen kanssa tehtyä. Todella "näppärä ja nopea" korjaustapa olikin. No ainakin tuo toimii. Toivottavasti.
Kaiken kukkuraksi toimelias tyttäreni, jolle aina sattuu ja tapahtuu, onnistui tämän projektin tiimellyksessä lävistämään peukalon kyntensä ompelukoneen neulalla. Vetoketjupaininjalka kun antaa pienille sormille mainiosti tilaa. Sen olen jo oppinut, että poistuessani pieneksikin hetkeksi koneen ääreltä virtajohto on irrotettava koneesta. Äidin pikku apulaista ompeluhommat kuitenkin kovasti kiinnostavat. Kangas (sekä peukalo) oli sujautettu painijalan alle ja toisella kädellä oli sopivasti yltänyt pyöräyttämään neulan maniaalisesti ala-asentoon. Onneksi minions-laastarilla selvittiin tästä tilanteesta.
