Korinpohjasukkamuunnelma

 

Instagramissa tuli vastaan hauskan oloinen Weavers Shorties -sukkamalli, joista löytyy ohje myös Ravelrysta. Niinkään tuo sneakermalli ei innostanut, mutta päätin lähteä kokeilemaan tuota sukissa näkyvää muunnelmaa korinpohjapintaneuleesta. Sikäli kun kuvaa oikein tulkitsin, pintaneuleeseen on saatu lisää kolmiulotteisuutta langankiertoja hyödyntäen. 

Eli käytännössä punosrytmien vaihtumiskierroksilla tehdään langankierrot + 2 seuraavaa silmukkaa yhteen vaihdellen sitten sopivin välein oikeiden ja nurjien silmukoiden rytmiä. Seuraavalla kierroksella neuloin langankierrot aina nurin.

Halusin sukista lyhytvartiset, mutta kuitenkin pidemmät kuin sneaker-mittaiset. Olisi kannattanut hiukan vartta lyhentää. Pari kierrosta vähemmän varren joustinneulettakin olisi varmasti riittänyt. Valitsin nimittäin langaksi aiemmin kesällä pensasväriherneelle värjäämäni Seiskaveikan. Kuvittelin 100 g värjäyserän hyvinkin riittävän lyhytvartisiin sukkiin. Vaan kovasti näytti lanka matkan varrella hupenevan. Ensimmäisen sukan jälkeen punnitsin sukan: 51 grammaa! Hitto. Paljosta ei jäänyt vajaaksi, mutta jälkimmäisessä loppuisi todennäköisesti viime... ei edes metreillä, vaan viime senteillä väri kesken. Purin sukan kärjen tuohon pintaneuloksen päättymiskohtaan asti ja päätin neuloa nuo kärkikavennukset toisella värjäyserällä. Pensasväriherneellä värjättyä Seiskaveikkaa sekin, mutta eri värjäyserästä, jolloin sävy on asteen verran vaaleampi. Kärjet näissä sukissa nyt siis hiukan vaaleammat.

Kohtalon ivaa on se, että kun sitten punnitsin sen jälkimmäisen sukankin, sain painoksi 49 grammaa. Eli olisi lanka ehkä sittenkin juuri ja juuri riittänyt. Mutta nyt tuli kaksivärisinä. Enää en pura ja tee kärkiä uudelleen. Neuloin sukat poikkeuksellisesti kolmosen puikoilla (normaalisti Seiskaveikka menee 3,5 puikoilla) ja nyt jälkiviisastelen vielä sitäkin, olisiko lanka riittänyt puoli numeroa isommilla puikoilla... No tällaiset nyt tuli. Korinpohja tuli testattua ja kotisukiksi varmasti aivan passelit näinkin.

Kännykkäpussi jämäkankaista

Melkein kuukauden päivät ehdin kulkea töissä rikkinäisen käsveskan kanssa ennen kuin sain aikaiseksi niinkin simppelin ompeluksen kuin uuden kännykkäpussin. Näin jälkeenpäin sitä miettiikin, että miksi ihmeessä asian aloittaminen kesti niin pitkään. Projektiin kun löytyi kaikki tarvittavat materiaalitkin omista kaapeista, kun vain hetken malttoi penkoa varastoja.

Kännykkäpussin materiaaliksi valikoitui jämäkankaista soiro Vallilan Helsinki-kuosia. Vuori syntyi kesällä ommellun pellavamekon ylijäämätilkuista. Kaavoitus oli yhtä kuin A5-kokoisen paperin mallailu jämäkankaiden päälle. A5-paperin ympärille jätin hiukan reilummat saumavarat.

Hihna on hyödynnetty sellaisenaan siitä vanhasta rikkinäisestä käsveskasta. Hihnojen kiinnitystä varten ompelin pussukan yläsaumaan lenkit mustasta kanttinauhasta.

Simppeli peruspussukka, johon mahtuu sujauttamaan juuri kaksi kännykkää -oma ja työluuri. 

Uudet unisukat

Aikoinaan fingering-vahvuisesta Filcolana Arwetta Classicista neulotut Tiina Kuun suunnittelemat Autioituu rannan talot -sukat ovat pitkään olleet minulla unisukkina. Pehmeä lanka ja samaan aikaan sopivan joustava, mutta napakka malli ovat tehneet niistä täydelliset unisukat. Niin täydelliset, että molemmista sukista kantapää on niin puhki kulunut, ettei niitä kannata yrittää enää edes parsia. Sukan parsimisen suhteen minulla on muutenkin vähän ristiriitainen fiilis. Joo, tiedän että olisi ekologista parsia reikiintynyt villasukka, mutta koska villasukka kuuluu pukea paljaaseen jalkaan, tuntuu tuo parsittu kohta yleensä aina ärsyttävältä jalassa. Ja koska villasukkafriikkinä omistan julmetun monet villasukat, tuleeko minun puettua jalkaan parsittuja sukkia, joissa joku kohta tuntuu jalkaan ärsyttävältä? Eipä tule. Siksipä olen aika laiska parsimaan. Parsitut sukat unohtuisivat joka tapauksessa sukkalaatikon pohjalle tyhjän pantiksi.

Oli siis hyvä syy neuloa uudet unisukat. Samalla tein tuttavuutta uuteen lankaan. Lankamaailmassa hypistelemääni Hjertegarnin Armoniaan; 75% merinoa, 25% nylonia. Merino teki langasta pehmeää, kuten unisukissa oli hyvä ollakin. Nylon toisi toivon mukaan kestävyyttä.

Uusi tuttavuus oli myös neulesuunnittelija Lumi Karmitsa. Tai ei varsinaisesti uusi, hänen sukkiaan olen toki ihaillut jo monasti aiemminkin, mutta en ainakaan muista neuloneeni aiemmin hänen suunnittelemiaan sukkia. Muutama vuosi sitten ostin Lumi Karmitsan Kirjosukkakirjan, joka kuitenkin on syystä tai toisesta jäänyt kirjahyllyn koristeeksi. Yksi perisynneistäni onkin bongailla kirja-alesta neulekirjoja, joista sitten ainakin mielessäni lisäilen malleja jo nyt tolkuttoman pitkälle "Jonain päivänä neulon tällaisen" -listalle. Enkä kyllä itse asiassa tälläkään kertaa neulonut aivan mallinmukaista sukkaparia. (Kuka yllättyy? 😄). Sovelsin Eeppistä shittiä -sukista ainoastaan alun ja lopun. Tuo sukkien keskiosaan suunniteltu Do epic shit -teksti ei nyt tällä kertaa puhutellut itseäni, mutta tykkäsin varren ja kärjen kuviosta, joilla saisi kauniisti vaihdettua langan värin toiseksi.

Karmitsan Kirjosukkakirjan tyyli eroaa sikäli useimmista neulekirjoista, että tässä kaikille kirjan sukkamalleille toimii sama sukkien perusohje. Tai perusohjeesta on kaksi variaatiota; pitkävartiset ja lyhytvartiset sukat. Kirjassa ohjeistettu ns. Alma-mummon kantapää tuntui aluksi hassulta, kun kantalappuun tuli niin paljon kerroksia, mutta lopputulos oli lopulta ihan järkeenkäypä ja minusta sukka istuu aika kivasti jalkaan. Tai ehkä kantalappu on omaan makuuni hiukan liian korkea. Saatan käyttää tätä kantapäämallia kyllä jatkossakin, mutta ehkä hiukan soveltaen. En ole vielä ihan päättänyt, mitä tykkään esimerkiksi noista kantalapun nurjista kerroksista.

Langan suhteen kävi taas se, mitä niin monasti aiemminkin: Yltiöoptimistisesti ajattelen, että koska sukkiin tulee kahta väriä, 50 grammaa kutakin riittää. Tuota tummempaa riitti kyllä, mutta pohjavärinä vedenvihreä jäi vajaaksi. Ensimmäisen sukan jälkeen älysin punnita jäljelle jääneet nöttöset, vajaus oli muutaman gramman. Ei paljosta jäänyt vajaaksi, mutta riittävästi. Hetken jo puntaroin, että tekisin toiseen sukkaan nuo värit päinvastoin, mutta sitten päätin kuitenkin hankkia lisäkerän vedenvihreää lankaa.

Road tripillä syntyneet vuonosukat

Kuten edellisessä postauksessani kerroin, teimme perheeni kanssa parin viikon road tripin Norjaan ja Ruotsiin. Reittinä Uppsala - Oslo - Geilo - Eidfjord - Geiranger - Ålesund - Kristiansund - Trondheim - Åre - Gävle - Tukholma. Neuloin reissumme aikana kissaamme hoitaneelle pariskunnalle villasukat kiitokseksi kissan hoidosta. Rouva sai Mustikkamaito-sukat. Isännän sukkiin ei ollut valmista visiota, mutta ajattelin sen syntyvän matkan varrella. En ollut myöskään varannut Suomesta mukaan lankoja isännän sukkia varten, sillä jotenkin mielikuvissani ajattelin Norjan reissulla tulevan lankakauppoja vastaan siellä ja täällä. Mielikuvani oli väärä. Niitähän piti ihan hakemalla hakea. Mustikkamaito-sukat valmistuivat Oslossa, jossa meillä oli alunperin tarkoitus pysähtyä hieman pidempäänkin, mutta kävi niin hassusti, että Oslossa sattui alkamaan samoihin aikoihin kansainvälinen lasten ja nuorten jalkapalloturnaus Norway Cup ja niinpä kaikki leirintäalueet Oslon liepeillä olivat täynnä. Saimme leiripaikan vain yhdeksi yöksi. Osloon tutustuminen pitikin sitten tehdä pikakelauksella, enkä ehtinyt perehtyä Oslon lankakauppatarjontaan lainkaan.

Matkan jatkuessa Oslosta kohti vuonoja ja vuoristoja tilanne oli se, että toiset kissanhoitajille kaavailemistani sukista olivat valmiit ja niihin toisiin ei ollut edes lankoja ostettuna. Pysähdyimme matkan varrella paikalliseen "Tokmanniin". Enpä nyt kyllä enää muista mikä kaupan nimi mahtoi olla, mutta valikoimaltaan muistutti lähinnä Tokmannia. Hätäpäissäni ostin sieltä sitten jotain sukkalangaksi kelpaavaa, joka silmämääräisesti näytti olevan suht liki Seiskaveikan vahvuutta. Mustikkamaito-sukista oli nimittäin jäänyt yli tummansinistä Seiskaveikkaa ja ajattelin hyödyntää sitä osana isännän sukkia. Matkaan tarttui muutama kerä Raggegarnin Forsterket ullgarnia. Näytti olevan 80% villaa, 20% nylonia. Sillä mentäisiin. 

Improvisoin mallin matkan varrella. Vuoriston keskellä kirjoneulemalliksi alkoi muodostua tuollaisia "lumihuippuisia vuoria", jotka sittemmin muuntautuivat kylläkin salmiakinmuotoisiksi kuvioiksi. Kirjoneulemalli näissäkään ei mikään monimutkainen ollut, varsinkin kun itse improvisoin sitä työn edetessä. Sukat etenivät silti aika verkkaisesti. Ei siksi, että olisivat olleet hankalaa neulottavaa, vaan siksi, että maisemat olivat sen verran hulppeat, että apparin paikalla istuessani laitoin kutimen sivuun ja keskityin maisemiin.

Kuvissa mittasuhteita on hiukan hankala hahmottaa, mutta jos löydät yllä olevan kuvan vasemmasta yläreunasta ihan pikkiriikkisen kirkkaansinisen pisteen, hahmotat minkä kokoinen on ihminen Norjan suurimman vesiputouksen, 182 metriä korkean Vøringsfossenin rinnalla. Tiesin kyllä, että Norja on vuoristoinen maa, mutta että näin vuoristoinen! Hulppeita vesiputouksia reissun aikana tuli vastaan yksi toisensa jälkeen.

Matkatessamme Eidfjordenin vuonolta sille Norjan ehkä tunnetuimmalle vuonolle Geirangerille, ajelimme paikoin aika korkeallakin vuoristossa. Pilvien ja usvan keskeltä puski esiin lammaslaidun jos toinenkin. Välillä lampaat taiteilivat hyvinkin jyrkillä rinteillä. Ainakin materiaalia lankojen tuotantoon tästä maasta löytyi. Mutta missä olivat lankakaupat? Vai onko niin, että langat tilataan lähinnä nettikaupasta? Mutta eihän se korvaa lankojen hypistelyä ...ja heräteostoksia.

Ilma Norjan puolella oli sateista ja viileää. Jos jonkin neuvon annan tuleville Norjan reissaajille, niin pakatkaa se kuuluisa norjalainen villapaita mukaan! Itse en villapaitaa tälle reissulle pakannut, koska ajattelin, että kesä. Virhe. Aika monta kertaa ehti tulla villapaitaa ikävä. Onneksi sentään villasukat olivat matkassa ja lisääkin puikoilla tulossa!

Geirangerin turistikaupoista piti sitten ostaa reissutuliainen itsellekin: Rauma Collection -pipo! Hiukan hieno, ja juuri minun värinenkin. Hintaa karvan alle 50 euroa. Varmasti turistilisällä, mutta eihän tätä nyt raumalaisena voinut jättää ostamattakaan. Ja toisaalta tämä oli sentään 100% villaa. Välillä noissa turistikauppojen hinnoitteluissa ei ollut mitään järkeä. Vierekkäin saattoi olla kaksi "villapaitaa" samoin hinnoin. Toinen kunnollisen villapaidan oloinen ja toinen jo ulospäinkin aivan muovisennäköinen. Kun kurkkasi paidan sisään materiaaliselostetta huomasi, että toinen paita oli 100% villaa, toinen sisälsi 20% villaa. Ja sama hinta molemmissa. 

Vähän jäi harmittamaan, että tuo Norjan villan tuotannosta tunnettu Rauma jäi nyt tällä reissulla kuitenkin käymättä, vaikka suht lähellä kävimmekin. Koukkaus Rauman kautta olisi kuitenkin poikennut reitiltä jonkin verran ja muut perheenjäsenet eivät ehkä olleet aivan niin innoissaan Rauma-langoista. Se, mikä kartalla näyttää suhteellisen pieneltä pätkältä, saattaa Norjan vuoristoisilla serpentiiniteillä muodostuakin monen tunnin siirtymäksi.

Lopulta nämä Norjassa aloitetut vuonosukiksi nimeämäni sukat valmistuivat vasta Ruotsin puolella. Norjassa keskityin enemmän maisemiin. Ruotsin tasaisemmissa maisemissa neuleprojektikin eteni joutuisammin ja toisaalta lämpöisemmissä (ja kuivemmissa) keleissä oli kivampi istahtaa illalla ulos retkituoliin neulomaan.

Mustikkamaito-sukat

Teimme perheen kanssa parin viikon road tripin Norjaan ja Ruotsiin. Tuona aikana kissamme oli hoidossa ystäväni vanhemmilla ja koska ystäväni äiti on intohimoinen marjastaja, päätin neuloa hänelle kiitokseksi kissan hoidosta Niina Laitisen Mustikkamaito-sukat pienillä omilla modauksilla.

Lankana näissä on Seiskaveikka. Piti alunperin neuloa 3,5 numeron puikoilla, mutta laivassa tajusin, että olinkin pakannut mukaan ainoastaan neljä 3,5 nron puikkoa. Kolmosen puikkoja oli matkassa tarvittava määrä (tai oikeastaan yksi liikaakin, sillä se yksi pykälää suuremmista puikoista olikin kolmosen puikko), jotein neuloin sitten niillä.

Malli on tosi kiva. Siinä on hauska idea, mutta silti kirjoneuleosio on sopivan yksinkertainen, joten sukat valmistuivat suht nopsaa. Ensimmäisen sukan sain valmiiksi jo laivamatkalla Naantalista Kapellskäriin, jälkimmäinen sukka valmistui Oslon leirintäalueella.

Pellavainen Alley-mekko

Pellavamekon ompelu on ollut haaveissa jo pitkään. Oikeastaan haluaisin vihertävän pellavamekon, mutta koska pellava on sen verran arvokasta, niin sopivan kaavan löytäminen jännittää. Tämä kangas tarttuikin matkaan vähän vahingossa viime kesänä. Tällaista väriä en varsinaisesti etsinyt, mutta kun noin kolmen metrin palanen sopivanvahvuista pellavasekoitekangasta sattui olemaan Jätti Rätin alelaarissa hyvin huokeaan hintaan, niin pitihän se ostaa. Päätyi vähän niin kuin kaavantestauskankaaksi sille tulevaisuuden vihreälle pellavamekolle. 

Vuoden verran marinoin silti tätä kaavantestauskangastakin arpoen sitä oikeaa kaavaa. Vähän kompromissihan tästä sitten tuli. Joskin tosi kiva sellainen. Se pellavamekko, mitä olin mielessäni piirtänyt, on nimittäin hyvin erilainen. Malliltaan aika paljon pelkistetympi. Mutta kun ryhdyin kaavaa valitsemaan, alkoikin yhtäkkiä tämä kankaan väri arveluttaa. Ehkäpä tämä väri ei sopisikaan sellaiseen selkeälinjaiseen pitkään pellavamekkoon... Tulisiko siitä sittenkin värinsä vuoksi liikaa jotenkin keskiaikafibat? Sellaista en halunnut. Enkä lottatanttua. Sillä nyt kun väri kerran rupesi arveluttamaan, siitä alkoi puskea mieleen kuvia myös lotta-asuista. Hitto! Olevinaan harmaa tuntui ostovaiheessa helpolta, aika neutraalilta väriltä, mutta yhtäkkiä tuo tummanharmaa alkoikin huudella ihan vääränlaisia mielikuvia. Viime tingassa päätin siis vaihtaa kaavan paljon runsaampaan, mitä olin alunperin miettinyt.

Vaihtoehtoja selatessa vastaan tuli tämän kevään Suuri Käsityö -lehti (3/2026), josta bongasin Metsolan Alley-mekon. Puhvihihat toimisivat varmasti hyvin tämän pellavasekoitekankaan kanssa. Ja täytyy myöntää, että tykkään kyllä kovasti kaavasta, etenkin juuri noista puhvimaisista raglanhihoista. Mekko on sopivan rento ja väljä. Se on helppo sujauttaa päälle ja raglanhihojen ansiosta yläosa istuu silti napakasti. Aluksi mietitytti, onko helmassa liikaakin volyymia, mutta kiva tästä tuli. Toki tapani mukaan pieniä muutoksia tähänkin kaavaan piti tehdä.

Alkuperäisessä Suuren Käsityön kaavassa oli V-pääntie. Jostain syystä sellaisen tekeminen aina vähän kuumottaa. Tai tiedän kyllä syyn. Pari kertaa olen sellaista yrittänyt, eikä lopputulos ole ollut kovinkaan nätti. Pääntienohjeistus oli niin ikään aika suurpiirteinen. Tai pikemminkin tuohon V-osioon ei oikeastaan edes ollut mitään erillistä ohjetta. Instasta katsoin pari vinkkivideota, mutta kuumotti silti, V-päätie ja joustamaton kangas. Ennen kanttausta mallailin vielä tuota yläosaa päälleni ja totesin, että tuo V-pääntie tuntui kaiken lisäksi jotenkin aika "tukkoiselta". Halusin avaramman pääntien. Ja koska tuo V-pääntie jo alkujaankin aika paljon jännitti, olin varoiksi leikellyt pääntiekaitaleen pidemmäksi kuin ohjeessa. Ryhdyin kaitaleen kanssa mallailemaan avarampaa ja pyöreämpää päätietä. Neulasin uuden linjan etukappaleelle, ompelin kaitaleen kiinni ja leikkelin lopuksi ylimääräiset kankaat pääntieltä pois. Hyvä tuli. Uteliaisuuttani kurkkasin vielä Metsolan sivuilta, miltä Alley-mekko heidän mallistossaan näyttää. Aivan samanlaista mekkomallia ei ainakaan tällä hetkellä myynnissä ollut, mutta lyhempi, tunikamallinen Alley kylläkin. Ja siinäpä oli pyöreälinjainen pääntie myöskin.

Tykkään, että mekossa on taskut ja ne ovat tässä mekossa sopivankokoiset ja juuri oikealla korkeudella. Ohjeistus taskujen kiinnitykseen oli tosin vähän erikoinen. En ihan tajunnut logiikkaa ohjetta lukiessa, mutta järkeilin, että ehkäpä työ tekijäänsä opettaisi ja tajuaisin kyllä matkan varrella logiikan, kunhan vain ryhtyisin tekemään. No ei opettanut. Tehtyäni (ainakin mielestäni) ohjeen mukaan, vastaan tulikin WTF-tilanne. Ei auennut minun järjelläni, miten nuo taskut ohjeen mukaan olisi siististi pitänyt saada ommeltua, joten kaivoin sitten esiin ratkojan ja ompelin lopulta taskut kiinni ihan omalla logiikallani. Mutta ehdottomasti jatkoon tämä kaava. En tällä ehkä sitä vihreää pellavamekkoa enää tee, mutta varastosta sattuisi toki löytymään vihreä viskoosikangas, johon tämä kaava saattaisi toimia myös aika kivasti. Se pelkistetympi pellavamekko jääköön hamaan tulevaisuuteen täydellistä kaavaa odottamaan. Ja eihän sitä vihreää pellavaakaan ole vielä edes ostettuna, että mennään nyt ainakin tämä kesä harmaalla pellavamekolla.

Uusia värjäystuttavuuksia

 
Joitakin vuosia sitten sain siskoltani lahjaksi lajitelman erilaisia värjäyskasvien siemeniä. Kasvattelin niitä tuolloin suurella hartaudella ikkunallani pitkin kevättä. Jotenkin taimet ulos vietyäni viherpeukalotaitoni taisivat kuitenkin lopahtaa ja sato jäi lopulta kovin nihkeäksi. Yksi kasveista jäi kuitenkin elämään silloiselle istutuspaikalleen. Aluksi toki suht pienenä ja jossain kohtaa olen tainnut sitä kitkeä poiskin luullen sitä rikkakasviksi. Puska jatkoi kuitenkin sitkeästi kasvuaan ja viime kesänä annoin sen lopulta kasvaa katsoen, oliko se sittenkin muutamien vuosien takainen eloon jäänyt värjäyskasvi, jonka nimestä ei ollut enää hajuakaan. Tänä kesänä puska oli jo todella tuuhea. Google Lens kertoi puskan olevan pensasväriherne. 

Oli siis aika leikellä siitä testierä värjäyspataan. Lopputulos oli ihan huikea keltainen! Tuntuu, että näissä kuvissa sävy ei edes oikein pääse oikeuksiinsa. Loppupeleissä en edes parturoinut puskasta kuin reunimmaiset ja kaatuneet oksat ja silti lopputulos oli todella voimakas keltainen väri. Ehdottomasti jatkoon. Puska jatkakoon kasvuaan. Eikä tuo oikeastaan keltaisen kukkivana ole ollenkaan hullumman näköinenkään nyt kun puskan on antanut kasvaa isoksi.

Kun sain vihdoin tälle kesälle värjäyskamppeet kaivettua esille, päätin samalla kokeilla myös toista uutta tuttavuutta, jolla värjääminen on käynyt mielessä jo parin vuoden ajan. Värjäysryhmissä olen ymmärtänyt, että kovin mitättömännäköisillä heinäkasveilla, kastikoilla, on saatu todella kivoja värisävyjä. Kotipihan laitamilla metsän reunassa noita kastikoita näytti kasvavan, joten leikkelin kastikoiden röyhyt väripataan. Hiukan heikosti näitä heinäkasveja tunnistan, mutta veikkaan, että tässä tapauksessa kyse saattaa olla metsäkastikasta. Ehkä. Tienpientareet näyttivät olevan niin ikään kastikoita täynnä. Ehkä hietakastikoita. Mielestäni näissä tuo röyhy oli kuitenkin jollain tapaa kaposempi kuin noissa tienpientreiden kastikoissa. Tai sitten kasvupaikka on vain ollut varjoisampi.

Mitä lie kastikkaa sitten ovatkaan, kivan harmahtavan turkoosia väriä sain niillä joka tapauksessa aikaiseksi. Jatkoon menevät varmasti kastikatkin. Ehkä testaan joku päivä noita tienpientareiden kastikoitakin, lienevätkö antavan samaa sävyä. Kokeiltavaksi jää myös ph-kikkailut. Soodan lisääminen liemeen saattaisi muuttaa värisävyä vielä johonkin suuntaan.

Sekä pensasväriherneen, että kastikoiden testierä oli suht pieni. Molemmilla värjäsin 100 grammaa alunapuretettua Seiskaveikkaa. Puretin kuitenkin samalla kertaa myös 100 grammaa Nallea, jolla päätin kokeilla noiden kahden liemen jälkivärien miksailua. Keltainen tuntui jälkivärinäkin tarttuvan ärhäkämmin. Vähemmän yllättäin keltaisen ja sinertävän yhdistelmä tuotti eri sävyisiä vihreitä. Riippuen siitä, miten pitkään missäkin liemessä vyyhtejä liotin.

Aika kivoja uusia värituttavuuksia. Varsinaisestihan en tällä hetkellä edes tarvitse mitään tiettyä värisävyä, mutta on tämä värjäily silti aika kivaa puuhaa, kun koskaan ei kuitenkaan aivan tarkasti tiedä mitä saa lopputulokseksi.